Provinssirock 2010

Jo 32. Ihmisten juhla näytti taas kerran miten ollaan Suomen Paras Festari. Bändikattaus oli  varsin muikea, ja meininki oli perinteistä Provinssia parhaimmillaan. Provinssi on onnistunut tekemään elämän festareilla niin helpoksi kuin suinkin mahdollista, joten kävijöille ei paljoa muuta jää kuin kääntää aivot ”eläin”-asentoon ja päästää irti. Provinssi on Festari isolla F-kirjaimella, jossa esiintyjälista on sittenkin vähän toissijainen, ja pääosaan nousee festari elämyksenä ja kokemuksena. Tässä Provinssi loistaa – millekkään toiselle festivaalille en itse  lähtisi näkemättä esiintyjälistaa, mutta Provinssiin voi aina lähteä pelkästään koska se on Provinssi.

Perjantai

Luin koko viikon sydän syrjällään säätiedotuksia, joissa luvattiin Seinäjoelle ties millaista hurrikaania, mutta kun perjantai valkeni jos nyt ei ihan aurinkoisena niin ainakin kuivana, olo oli merkittävän huojentunut. Toisaalta, mukana oli vedenpitävä talismani: pääsin alue-esiintyjänä festareilla esiintyneen Tulikollektiivi Flamman kyytiin, ja Flammalla on jo vuosia ollut sopimus sateen jumalten kanssa että ”keikan aikana ei hitto vieköön sada”. Näin ei käynyt tälläkään kertaa, ja perjantain sai viettää kuivin jaloin.
 

Alkuhaahuilun ja festareille aloilleen asettumisen jälkeen allekirjoittaneen Provinssin avasi Eläkeläiset YleX-areenalla. Ja mojovasti avasikin, meno oli heti alusta lähtien katossa ja humpan tahtiin salia kiersi satojen ihmisten letkajenkkajono. Yksi asia keikasta selvisi: mikäli Euroviisuihin olisi menty humpan voimalla, ylivoimainen voitto olisi tipahtanut jo pelkän menon ja meiningin perusteella eikä kotiin olisi tarvinnut luikkia häntä koipien välissä ensimmäisen kierroksen putoamisen jälkeen.


 

Saarilavalla soittanut, ensimmäistä kertaa vuosiin bändin kanssa kiertueella oleva Jello Biafra oli vanhalle Dead Kennedys-fanille kyllä nannaa. Guantanamo School of Medicine soitti tiukasti ja agressiivisesti rullaavaa punkrokkia hyvin pitkälti vanhassa Kennedys-hengessä, ja Jello itse oli ilahduttavan vilkkaalla päällä.

Oli hieno huomata että miehen sanan säilä ja kritiikki eivät ole menettäneet terästään piiruakaan, ja välispiikit todistivat taas kerran että Jellossa meillä on yksi viime vuosikymmenien merkittävimmistä yhteiskunnallisista ajattelijoista ja kriitikoista.

Koko komeuden kruunasivat pari Dead Kennedys-lainaa, ja keikan itseoikeutetusti päättänyt Holiday in Cambodia sai melkein kyyneleet silmiin. 

 

Illan päättäneestä 30 Seconds to Marsista olisi tavallaan tehnyt mieli ennakkoon sanoa että ”olisi se Jared voinut jättää sen kitaran rämpyttämisen muille ja pysyä siellä elokuvan puolella”, mutta se olisi ollut turhan tylyä: hra Leto nimittäin selviytyy sekä leffa- että rocktähden hommista vähintään tyydyttävästi, ja hittien täyttämä setti sai Seinäjoen yleisön mainiosti puolelleen. Kuitenkin, jossain määrin keikkaa vaivasi hienoinen aneemisuus, ja lavalle lopuksi päässeet teinitytöt muistavat keikan todennäköisesti huomattavasti pidempään kuin allekirjoittanut.

Lauantai

Lauantai-aamupäivällä melkein paistoi aurinko, ja päivän avannut Sami Saaren ja Osmo Ikosen kanssa esiintynyt Puolustusvoimien varusmiessoittokunta sopi vallan mainiosti keliin aurinkoisella soulillaan. Isoa bändiä on hieno kuunnella, ja Samin ja Osmon biisien välissä soineet Motown- ja Stax-klassikot herättelivät lempeästi edellisillan jäljiltä herkistyneen miehen ja mielen.
 

Jos Sami ja Osmo aloittivat päivän lempeästi, viimeistään päälavalla vetänyt PMMP karisti yleisöltä edellispäivän krapulanrippeet jalkoihinsa. Mira ja Paula riehuivat lavalla esimerkillisen vilkkaasti  ja saivat yleisönkin mukaan uhkaavasti tummenevasta taivaasta huolimatta. 


 

Festarin tyylikkäin ilmestys oli eittämättä Jenny Wilson ja Tensta Gospel Choir. Kun Sami Saari ja Osmo Ikonen luottivat perinteiseen soulsaundiin ja klassikoihin, Jennyn ote on huomattavasti modernimpi ja hienostuneempi. Tosin kyllä, rockfestivaali on ympäristönä Jennyn kaltaiselle esiintyjälle vähän niin ja näin, ja mieluummin olisin kyllä katsellut näin hyvää keikkaa ja bändiä jossain klubitiloissa. 


 

Tämän jälkeen alkoikin sitten sataa, eikä siitä enää lauantain aikana päästy eroon. Tästä kärsi ehkä pahiten Sonata Arctica. Vaikka keikka olikin ihan mukiinmenevä, sade selkeästi verotti yleisöä joka värjötteli olutteltan suojassa yrittäen selvitä mudasta.

Provinssilla oli aikoinaan kahdeksankymmentäluvulla ennen Törnävänkentän remonttia maine Woodstockin veroisena mutajuhlana, ja tänä kesänä saatiin hienoinen flashback noista ajoista: sade ja tuhannet ihmiset saivat ruokakojujen ja YleX-areenan edustan velliksi josta oli vaikeaa päästä läpi pelkät tennarit jalassa. Jonain kauniina päivänä opin vielä ottamaan ne kumisaappaatkin mukaan.

 

Päätin kuitenkin hullunrohkeasti uhmata elementtejä päästäkseni näkemään Jätkäjätkät, ja kyllähän liejussa luikastelu sitten lopulta maksoi vaivan.

Bändi on aivan ällistyttävän tuottelias: vähän väliä tuntuu pukkaavan levyä joko jonkun jäsenen soolotuotantona tai sitten bändin kanssa, ja keikkaakin pukkaa tasaisen tappavaan tahtiin.


Provinssissa jätkät kyllä näyttivät mistä kana pissii – ahkeruus on hionut Jätkistä erään Suomen kovimmista livebändeistä, ja kun Asa on antanut hieman tilaa myös muille vokalisteille (Joska Josafat ja varsinkin Puppa J olivat hienossa vireessä) niin bändistä saa huomattavasti keskivertoa räppikeikkaa enemmän irti. 


 

Jätkäjätkät toimi mainiona lämppärinä illan pääesiintyjälle, ja Cypress Hill olikin pienoinen yllätys: tiesin kyllä että bändi joka on ollut niinkin iso osa nuoruuden hulluja vuosia kuin Cypress Hill voi olla pettymyskin, ja räpyhtyeillä on pienten ja minimaalisten yleensä vaikeuksia soveltua isoille lavoille (vieläpä kun lava oli tällä kertaa Rammsteinin teknisten vaatimusten takia vähän normaalia isompi).




Tämä ei kuitenkaan estänyt menoa:  siitä huolimatta että lavalla oli vain perkussionisti, DJ ja kaksi emsiitä, lava ei vaikuttanut lainkaan niin tyhjältä kuin joidenkin muiden settien aikana.

Riehuivatko B-Real ja Sen Dog lavalla enemmän kuin muut, vai olinko lähempänä eturiviä? Vai kuvittelinko kaiken vain räppipäissäni? No, oli miten oli, vanhoihin klassikoihin ja ensimmäisiin kolmeen levyyn pääasiassa nojannut setti toimi niin hyvin että Hand on the Pump soi päässä vieläkin.
 

Sunnuntai

Provinssi onnistuu vuosi toisensa jälkeen yllättämään aina, ja tämän vuoden jymypaukku oli luojan kiitos aurinkoisen ja lämpimän sunnuntain aloittanut Kari Tapio.

Maestron uran ensimmäinen rockfestivaalikeikka oli huomattava suksee, ja mm. kantristandardeja ja Hectorin biisejä sisältänyt setti oli kyllä hunajaa kaksi päivää festarilla riekkuneen ihmispolon sielulle ja ruumiille.

Yleisö tuntui olevan yhtä innoissaan, ja viimeistään Facebook-kampanjan myötä Spotifyn top 100-listalle päässyt Kun juna kulkee sai yleisön letkajenkkaamaan.

Vähä-eleisesti ja hillitysti lavalla seissyt Kari nautti silminnähden keikasta ja yleisön reaktioista, ja keikan jälkeen bändille jaetut kultalevyt saivat leveän hymyn naamalle. Harmi vain että todistin tämän jakoseremonian vain internetin välityksellä, sillä kiire oli kuuntelemaan heti Karin jälkeen Saarilavalla aloittanutta Ismo Alangon Teho-osastoa.


 

Uskallan väittää että Onnellisuus on vuoden kovin kotimainen levy, ja ylipäänsä se on parasta Ismoa pitkään aikaan. Tämä lisäsi oman mausteensa soppaan, eikä sen enempää tarvinnutkaan pettyä: bändi oli varsin vetreässä kunnossa, ja tasapainoiseksi kattaukseksi osoittautunut uutta ja vanhaa sisältänyt setti toimi erittäin hyvin, vaikka esim. levyn nimibiisi Onnellisuus ei sittenkään yltänyt ihan yhtä ekstaattisiin sfääreihin kuin levyllä.

Ismo on ennenkin heittänyt Provinssin sunnuntai-iltapäivällä hyviä keikkoja, ja tämäkään ei ollut poikkeus. Odotan innolla millaisiin suorituksiin bändi venyy kesän mittaan, tsekkauskalenterissa on vielä ainakin Tammerfestin keikka heinäkuussa.

 

Bullet for my Valentine jäi melkomoiseksi pettymykseksi. Toisaalta, bändin kasarithrashistä huomattavan paljon ammentanut setti oli paljon raskaampi kuin osasin odottaa, mutta mitään kovin mullistavaa bändi ei sittenkään kyennyt tarjoamaan. Yleisö piti kyllä näkemästään, mutta minun väsyneet jalkani odottivat jo pääesiintyjää.


 

Festivaalin päättänyt Rammstein oli oikeutetusti festarin odotetuin esiintyjä, ja ainakin allekirjoittaneelle se oli odotuksen arvoinen.

Tätä kiertuetta varten uusittu lava ja show olivat ehkä hienoimmat joita olen onnistunut todistamaan, ja shown efektejä ja lavasteita jää kyllä katselemaan suu auki: lava muuntuu jokaista biisiä varten uudenlaiseksi, ja aina kun kuvittelee että tämän älyttömämpään spektaakkeliin ei enää pystytä niin seuraava biisi ja seurava efekti ovat vielä vähän älyttömämpiä.



Päähän jäi pyörimään että mihin kaikkeen teatteri- ja lavatekniikan rahkeet tänä päivänä oikein riittävätkään ja mitä siellä on oikein mahdollista tehdä. Noin tarkkaan hiottua koneistoa on tavallaan jopa outoa katsella: bändin soitto ja show on laskettu jokaista iskua myöten  ja toimii kuin hyvin rasvattu kone, ja varsinaiselle elävälle soitolle ja improvisoinnille ei paljoa ole sijaa.

Harmillista, että musiikillisesti Rammstein ei yltänyt aivan shownsa tasolle: keväällä ilmestynyt Liebe ist für alle da on noin levynä bändin heikommasta päästä.

Täytyy kuitenkin myöntää että kun näkee bändin livenä, se kyllä laittaa jauhot suuhun  kenelle vain.

 

63 000 kävijää kerännyt Provinssi oli jälleen hieno kokemus. Tähän ei kukaan muu Suomessa yllä. Kyllä kiitos, tulen ensi vuonnakin.