Enslaved & Dimmu Borgir Pakkahuoneella

Silloin aikoinaan kasarilla teinipoikana kasettisoittimessa viihtyi taajaan sen Iron Maidenin lisäksi myös Venomin Black Metal. No, vähän  se oli kömpelö ja kehno, mutta olihan se nyt kovaa kamaa, ihan oikeata mustaa magiaa ja ties mitä kaikkea, kyllä siinä pienen pojan mielikuvitus sai roimasti kyytiä. Ihan vähän nolotti tosin kun paljastui että sekään musta magia ei ollu ihan oikeata, mutta lohdutin itseäni että enpähän ollu ensimmäinen ihminen jota mainosmies onnistui huijaamaan.

Tuosta Venomista johtui että siinä vaiheessa kun black metal nousi oman genrenään otsikoihin, se jäi jollain tasolla kiehtomaan mieltä. Muistan miettineeni että jos kaverit ovat musiikkinsa nimissä valmiita polttamaan kirkkoja ja puukottelemaan toisiaan, kyseessä on joko sekopäisyys tai aivan käsittämättömän fanaattinen omistautuminen (joka kylläkin liippaa aika läheltä sekopäisyyttä). Musiikillisesti black metal kyllä jäi reilusti muiden siihen aikaan paljon kiinnostavampien juttujen jalkoihin, mutta vuosien mittaan sekin puoli on alkanu hiljalleen avautumaan.



Ehkä raflaavien lööppien puute osaltaan piti Dimmu Borgirin ja Enslavedin minulta pitkään pimennossa, ja joudunkin myöntämään että olen molempien suhteen ns. myöhäisherännäinen. Kummankin tuotannon alkupuoli on enemmän tai vähemmän tuntematonta, mutta molempien syyskuussa ilmestyneet uutukaiset, Dimmu Borgirin Abhabadabra ja Enslavedin Axioma Ethica Odinii ovat olleet varsin positiivisia yllätyksiä, ja uskaltaisin jopa sanoa että ne ovat vuoden kovimpia metallilevjä. Varsinkin Dimmun Abhabadabra sinfoniaorkestereineen ja  kuoroineen on lämmittänyt tässä syksyn pimeitä iltoja suorastaan yllättävän paljon (tiedän kyllä että true back metal-fanit älähtävät kun kerron että diggailen niistä Danny Elfmania ja Omenin soundtrackia myötäilevistä orkesterikohdista, mutta minähän nyt vanhana Star Wars-fanina diggailen mahtipontisesta eeppisyydestä muutenkin), ja keikkaa ehti odottaa jo innolla.



Mutta kuten niin usein ihmiselämässä käy, ehdin nuolaista vähän ennen kuin tipahti: kaikenmoisen säädön jälkeen ehdin Pakkahuoneelle pahanlaisesti myöhässä ja ehdin nähdä Enslavedin setistä vain kolme viimeistä biisiä. No, ne olivat varsin mainioita, tiukkoja rypistyksiä, mutta kun saapuu keikalle kesken kaiken, kovin harvoin siitä ehtii saada enää kunnolla otetta. Parin frendin kommentin mukaan keikka oli ”hyvä”, ”tasapainoinen” tai vaihtoehtoisesti ”ihan okei”, mutta vaikea minun on heidän mielipiteisiinsä yhtyä. Tosin, voisi siellä lavalla vähän liikkua, ehkä?



Tämän tappion nieltyäni keskityin sitten odottelemaan Dimmua. Tiesin että odotettavissa olisi jotakuinkin jotain aivan muuta kuin Enslavedin kohdalla, ja näin kävikin, mutta täytyy kyllä myöntää että minulle Dimmu Borgir oli pettymys, eikä varsin hajuton, mauton ja kliininen esitys kyllä yltänyt lähimaillekkaan Abhabadabran aikaansaamia  tunne-elämyksiä. Valoshow ja esiintymisasut olivat kohdallaan, mutta noin eeppinen ja mahtipontinen musiikki vaatii myös esiintyjältä paljon, ja tällä kertaa se jokin jäi kyllä uupumaan. Keikan harvoiksi kohokohdiksi jäivät uuden levyn sinkkulohkaisu Gateways ja Spiritual Black Dimensionilta peräisin ollut The Blazing Monoliths of Defiance.

No, täysi Pakkahuone tuntui kyllä saaneen rahoilleen vastinetta ja oli silminnähden tyytyväinen illan saantiin. Minua jäi mietityttämään että olisiko sittenkin pitänyt vaivautua seinän taakse Klubille kuuntelemaan Yonan ja Puppa J:n Liljan loistoa. Ensi kerralla taidan valita toisin.

TEKSTI JA KUVAT: Tero Karvinen